Monet eri tekijät johtivat 1860-luvulta lähtien maatalouden uudistumiseen Suomessa. Eräs tärkeimmistä opetuksista olivat suuret nälkävuodet 1867 - 68, jotka viimeistään osoittivat maatalouden vanhanaikaisuuden.

Vuoden 1866 - 67 talvi oli poikkeuksellisen pitkä ja ankara. Se jatkui yli toukokuun ja kevättyöt myöhästyivät viikoilla. Kun kesä vihdoin tuli kesäkuussa, miettivät isännät, ehtisikö vilja kypsyä syksyyn mennessä. Nämä pelot osoittautuivat todeksi, kun hallayöt syyskuun alussa tuhosivat sadon suurimmassa osassa maata.

Talvi tuli varhain, ja nälän heikentämät ihmiset olivat Jämsän seudullakin helppoa saalista kulkutaudeille, joita kerjäläislaumat kuljettivat mukanaan. Peräti kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä kuoli näinä vuosina nälän ja tautien heikentämänä. Myös Jämsässä kuolleisuus kohosi selvästi normaalivuosista.


Jo vuonna 1863 järjestettiin Jämsässä maanviljelyskokous, jossa pidettiin yksityiskohtaisia alustuksia maanviljelyn tehostamisesta. Uudistuksia ryhdyttiin kokeilemaan myös käytännössä, sillä yhä useampiin taloihin alettiin hankkia ulkomaisia rauta-auroja sekä niitto- ja leikkuukoneita.

Muutos lähti liikkeelle suurimmilta tiloilta, joilla oli varaa uusiin koneisiin ja jotka saivat parhaiten tietoa uusista viljelymenetelmistä. Vähitellen, kun metsien arvo kohosi ja talonpoikaistalotkin alkoivat saada sieltä ylimääräistä tuloa, ostettiin myös näille tiloille entistä tehokkaammin maata kääntäviä rauta-auroja. Samalla maatalouden uudet ajatukset levisivät hyväksyttiin vähitellen.

Erityisen voimakkaasti maatalous kehittyi 1880-luvulta 1910-luvulle. Niittyjä raivattiin pelloiksi ja heinän peltoviljely yleistyi nopeasti. Karjan määrä lisääntyi ja samaan aikaan kohentunut ruokinta paransi tuottavuutta. Jämsän seudullakin siirryttiin karjatalousvaltaiseen maatalouteen.