Kalle Hakala syntyi Runkkalan torppaan 1800-luvun lopussa Lyydia ja Kalle Hakalan neljäntenä lapsena. Jo varhain huomattiin pojan poikeuksellinen musikaalisuus, kun tämä oppi nopeasti soittamaan kanteletta ja sitraa. Erään kerran hänen näppeihinsä osui talkoissa yksirivinen haitari, josta hän löysi ominpäin nopeasti puhtaan valssin. Jyväskylän talvimarkkinoilta tuotettiin nyt pojalle oma yksirivinen - ja näin torpparit olivat saaneet talkootansseihinsa soittajan. Tämä oli iso asia, sillä talkoita ja tansseja pidettiin jatkuvasti.

Kalle ei ollut pelkästään nurkkatanssien itseoppinut kansanpelimanni, vaan kunnianhimoinen ja tinkimätön taiteenharjoittaja, joka haki jo varhain tietoa ja kontakteja kotikulmiansa kauempaa. Kesällä 1916 nuorukainen teki matkan Helsinkiin paitsi hankkiakseen itselleen kaksirivisen, myös tavatakseen muita säveltäjiä ja soittajia. Lisäpotkua uralle toi pääsy Suomen valkoisen kaartin soittokuntaan 1918.

Runkkalan Kalle oli taitava lukemaan nuoteista ja hänestä kehittyi osaava uusien sovitusten tekijä. Hänen tuttavuuksiinsa kuului mm. Vili Vesterinen, joka lähetti Kallelle nuotteja ja käytti itse hänen sovituksiaan. Vesterinen kävi ainakin kerran Vekkulassa ja miehet olivat kuulemma soittaneet pari päivää yhteen menoon Runkkalan tuvassa. Kalle itse oli niin tinkimätön harjoittelija, että talonväen unta säästääkseen hän siirtyi iltasella harjoittelemaan saunaan jatkaen usein aamuselle asti.

Kaikki pyhänseudut Kalle kiersi soittamassa: häät, iltamat, kesäjuhlat, talkoot, Koskenpään hevosystävien talvisen kilpa-ajon iltamat jne. Vekkulan työväentalolla hän oli itseoikeutettu tanssittaja vuosikymmenet. Työväenyhdistys auttoi 1926 Kallea hankkimaan himoitsemansa viisirivisen haitarin antamalla hänelle etumaksuna 900 markkaa, jota vastaan Kalle lupasi soittaa 20 kertaa työväentalon tilaisuuksissa.

Väitetään, että Kalle oli pyhistä kotona vain joulupäivän ja pitkäperjantain. Soittopalkkiot olivat myös elintärkeä rahatienisti vasta itsenäistyneessä torpassa. Niiden ansiosta Kallen ei tarvinnut lähteä niin usein raskaaseen "ruukinajoon" eli metsäajoihin, joissa huhkivat käytännössä kaikki Vekkulan miehet talvisin.

Runkkalan Kalle ei jättänyt jälkeensä yhtäkään musiikkitaltiointia - mutta jäipä kotitilan pihapiiriin kaunis lampi. Sen syntytarina on kuin torppariraatajan muistomerkki.

Ensin Kalle kaivoi talonsa yläpuolella olevasta suosta mutaa peltojensa maanparannusaineeksi kymmenisen talvea ja satoja hevoskuormia, jolloin paikalle syntyi lampi. Koska Kalle oli taitava käsistään ja tekniikasta kiinnostunut, kuten muutkin miehet Vekkulassa, ja koska padottu lampi oli suhteellisen korkealla, päätti hän käyttää sen vettä voimanlähteenä. Ensin hän paranteli allastaan patoamalla vielä sen reunoja. Näin syntyi pienimuotoinen tuotantolaitos, jossa tekolammen vesi johdettiin ylävesirattaalle, josta saatiin voima ensin pärehöylään ja myöhemmin jopa puimuriin. Kalle ajoi tämän jälkeen vuosikaudet päreitään Jämsänkoskelle. Tätä omaehtoista tuotantolaitosta käytiin ihmettelemässä kaukaakin.