Häme on ollut Suomen keskeisin pellavan ja hampun viljelyalue. Jämsässä suoritettiin vuoden 1560 papinvero jokaisesta talosta hamppuina. Vuosilta 1750 - 1754 tiedetään, että Jämsä oli niiden pitäjien joukossa, joista pellavaa ja hamppua myytiin 10 - 25 leiviskää taloa kohti vuodessa. Hamppu kasvoi Jämsässä pellavaa paremmin, pellavankasvua haittasi peltojen liiallinen savisuus.
Jotta pellavan siemensato saatiin korjatuksi, pellavanvarsia kuivatettiin pari viikkoa. Kuivauksen jälkeen pellavia liotettiin, jotta puuosat saatiin irtoamaan kuidusta. Liotustapavaihtoehtoja olivat kaste- eli nurmiliotus, talvi- eli hankiliotus sekä kylmävesiliotus. Liotustapa vaikutti langan laatuun ja väriin. Liotuksen jälkeen pellavat kuivatettiin täysin kuiviksi, loukutettiin, lihdattiin, häkilöitiin ja harjattiin.
Suomessa pellavaa ja hamppua käytettiin vaatetuksessa 1900-luvun alkuun asti, jolloin puuvilla yleistyi. Karkeasta rohdinpellavasta tehtiin paitoja ja housuja arki- ja työvaatteiksi, aivina säästettiin juhlavaatteisiin. Sisustustekstiilien yleistyessä 1800-luvulla patjanpäälliset, lakanat, pyyheliinat, kesämatot ja verhot kudottiin pellavasta. Tampereen Pellavatehdas perustettiin vuonna 1856. Jämsästä käytiin tehtaalla vaihtamassa lihdatut pellavat valmiisiin pellavalankoihin.
Villa oli lämmin ja välttämätön vaatetusmateriaali karuissa talviolosuhteissa. Vanhin Suomesta löydetty villakangasjäännös on 300-luvulta. Villasta kudottiin peitteitä, neulottiin villapaitoja, välihousuja, sukkia ja lapasia. Suomessa toimi 1700-luvulla Lampurilaitos, jonka tavoitteena oli villan tuotannon lisääminen ja laadun parantaminen. Huomattavat lammaskartanot syntyivät Orimattilaan, Poriin ja Vaasaan. Jämsän seudulla jatkettiin pienien ja takkuvillaisten lampaiden kasvattamista, joista saatiin villaa riittävästi kotitarpeisiin.
Karstavillalangasta kudottiin harmaata tai valkoista sarkakangasta, josta vanuttamalla saatiin paksua ja kestävää arkikangasta. Saran valmistus yleistyi kansan keskuudessa 1700-luvulla. Vanhin tapa oli villakankaan polkeminen tynnyrissä, mutta vanutusvaihetta helpotettiin sarkamyllyllä. Jämsän Juokslahdessa saran vanutusta sanottiin tamppaukseksi ja puuvillaloiminen, villakuteilla kudottu ja vanutettu kangas oli pylliä.
Pula-aikana loppuunkäytetty lumppuvilla jouduttiin lähettämään tehtaalle uudelleen karstattavaksi ja langaksi kehrättäväksi. Jämsäläiset vaihtoivat villoja pohjanmaalaisen Oravaisten verkatehtaan oravaleimaisiin viltteihin ja vaatekankaisiin. Tehtaalla oli asiamiesverkosto ja myös Jämsässä toimi tehtaan välittäjä.
Tekstiilit ovat olleet Suomessa tärkeä omaisuuden muoto ja etenkin myötäjäistekstiilien haluttiin olevan näyttäviä. Ryijyjä kudotettiin sekä talollisten tyttärille että pojille. Mallit vaihtelivat alueen, ajan ja kankurin mukaan. Kutojilla oli omat mallinsa ja siten syntyi omia ryijyalueita. Kansanomaisen ryijynkudonnan kukoistuskausi ulottuu Suomessa 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun alkuun.
Vanhimmissa ryijyissä käytettiin geometrisia kuvioita. Jämsän seudun vinoneliöryijy on tyypiltään vinoruutukuosinen ja kauttaaltaan verkkokuvion peittämä. Vinoruutuinen verkkopohja on suomalaisessa ryijyssä yleisin keskuskilven koristeaihe. Ryijymallin verkonsilmissä on keskiajan tapaan jokin pieni kuvio. Jämsän seudun vinoneliöryijy kuuluu peite- ja rekipeiteryijyjen erityisryhmään, joka tunnistetaan solmutyypistään ja jonka levinneisyysalue on Keski-Suomi ja Itä-Häme. Ryijyn nukkasolmun kannat näyttävät kolmioilta, koska nukat on solmittu neljän loimilangan yli ja vinoneliöverkkokuvio näkyy myös ryijyn nukattomalla puolella.
Suomessa kudontataito samoin kuin puutyötkin on ollut ansiokotiteollisuutena pitkälle kehittynyttä. Tekstiileitä tehtiin alkeellisilla työvälineillä myös vientiin. 1500-luvulla Suomessa kudottiin pellavakankaita Ruotsin hoviin ja 1800-luvun asiakirjoista selviää, että vuosisadan lopulla ulkomaille vietiin huomattavia määriä sarkaa, pellavalankaa ja puolivillaista kangasta.
Upper level
Weawing and spinning work
Image gallery
