Jaatilan talo edusti keskikokoista taloa, missä oli kaksitoista lehmää, nuorta karjaa sekä vasikoita kymmenkunta. Tallissa oli pari, kolme työhevosta hyvin ruokittuna ja hoidettuina. Hevosten ruokintaan kiinnitettiin paljon enemmän huomiota kuin lehmien, sillä hevosia tarvittiin peltotöissä, metsänajossa sekä kuljetuskäyttöön kärryjen tai reen eteen.

Jaatilan lehmien maito vietiin joka aamu hevosella Jämsänkoskelle, missä oli vakituiset tinkimaidon hakijat jo odottamassa. Heille mitattiin tonkasta tietty litramäärä maitoa. Tällä tavoin maidosta saatiin parempi hinta kuin Jämsän meijeriin vietäessä. Loppu maito erotettiin separaattorin avulla kermaksi ja kurriksi ja kermasta tehtiin voita, jota myytiin torilla.


Vielä 1800-luvun lopulla lehmien rehut olivat suureksi osaksi kotovaraisia. Kuiva heinä muodosti siitä pääosan. Huonoina rehuvuosina heinän sijaan syötettiin olkea, josta silputtuna ja vedellä sekoitettuna saatiin apetta. Lehmien talvirehu oli vähäistä, ja keväällä lehmät alkoivat olla huonossa kunnossa ennen kuin ne pääsivät laitumelle.

Huonoina satovuosina karjalle kerättiin lehdeksiä ja havupuiden kerkkiä, jotka hakattin hakoraudalla hienoksi. Lehmille kerättiin piennarheinätkin, jotta ne satiin vähän herumaan.

Vanha kansa sanoikin, "että niin kauan lehmä heruu, kun leppä piimii". Lepän kuoressa ja lehdissä oli vaaleaa maitomaista nestettä. Tällöin alkoi luonnossa olla jo riittävästi ruohoa, joten lehmät heruivat jo luonnostaan. Lehmät vietiin yöksi metsäiseen hakaan, josta ne aamuvarhaisella koottiin lehmisavulle lypsyä odottamaan.


Metsälaitumet olivat paikoin vielä aitaamatta, joten tarvittiin paimen seuraamaan karjan liikehdintää. Hevosille oli oma aidattu hakansa, lehmihaka oli omansa. Lampaille tarvitsi olla tiheimmin aidattu tarhansa, koska lammas pääsi pienemmästä raosta läpi. Nuori karja, hiehot ja mullikat olivat koko kesän vapaina perähaassa.

Lehmistä kellokkaalle lehmälle laitettiin kaulaan kello, joten tiedettiin missä lehmälauma liikkui. Hevosilla oli myös kello. Usein se oli metallista valettu, ääneltään erilainen kuin lehmän kello.

Mullikoita ja muuta nuorta karjaa piti pitää silmällä, viedä suoloja ja kutsua nimeltä, kesytellä. Jos ne olivat koko kesän itsekseen, ne saattoivat syksyllä villiintyä niin, ettei niitä saatu millään keinolla otettua kiinni. Niin kävi kerran Ahvenlammin takalaitumella olleille Kottilan nuorille hiehoille. Ne juoksivat vapaina pitkin kesää niin, että syksyllä pari niistä piti lopettaa, kun muuta keinoa ei ollut.


Kähön talossa karjatalous oli suurisuuntaisempaa ja tehokkaampaa. Navetassa oli kolmekymmentä lypsävää, nuorta karjaa sekä viidestä kuuteen hevosta. Talossa oli paljon työväkeä, kolme tai neljä muonamiestä, päivämiehiä ja useita torppareita.He tulivat varhain aamulla työnjakoon pirttiin. Isäntä antoi kullekin miehelle tehtävänsä. Mies otti hevosensa ja lähti kyntö- tai muille peltotöille. Monet työmiehet olivat perheellisiä ja asuivat pienissä piha- tai mäkituvissa tilan maiden lähellä. Vaimo oli tilan aputöissä, elonleikkuussa, suurpyykillä ja muissakin kausiluontoisissa tehtävissä.

Talossa oli navetan puolella karjakko sekä useita karjatalousharjoittelijoita, joilla oli kullakin tarkkaan määrätty tehtävänsä. Karjan tuotantoon eli lehmien lypsyyn kiinnitettiin paljon huomiota, siksi Kähön tilan karja kuului karjantarkkailuun, minkä vuoksi kerran kuukaudessa tilalla kävi assistentti. Hän teki rasvakokeita ja kirjoitti ruokinta-ohjeita, millä tehostettiin tuotantoa. Karjakko mittasi tinkimaidon erillisiin hinkkeihin ja valutti maidon separaattoriin. Hän pyöritti separaattoria, erotti kerman maidosta. Kermasta valmistettiin voita ja separoidusta maidosta eli kurrista hapatettiin kirnupiimää.


Navettaan meni kaksi piikaa aamulla kello viisi. Ensimmäinen työ oli veden keittäminen padassa. Sillä aikaa kun vesi lämpeni, lehmille annettiin heinät. Kun vesi oli lämmintä, pestiin lehmät lämpimällä vedellä. Sen jälkeen ne lypsettiin. Maito piti viedä pirttiin seitsemäksi.

Oli pyry tai pakkanen, aina piti lähteä hakemaan riiheltä silppua ja kuopasta turnuja. Tiet riihelle ja kuopalle olivat usein tukossa. Haaroja myöten piti kahlata lumessa. Kantamukset piti tuoda selkäkopalla ja turnut käsikopilla. Vesi tuli omalla painollaan tupaan sekä pirttiin.

Silput oli tehty jo syksyllä puintiaikaan. Oli hevoskiertoinen puimakone, jota kaksi hevosta pyöritti. Oli suuri tiinu, siihen laitettiin vuoroin ruisolkisilppua, turnunpalasia, jauhoja päälle ja taas uusi kerros. Näin tehtiin monta kerrosta. Päälle kaadettiin kuumaa vettä päälle ja annettiin hautua yön yli. Aamulla seos oli hyvin hautunut ja annettiin lehmille. Näin lehmät jaksoivat lypsää, kunnes pitkinä talvikuukausina menivät umpeen.