Tyytymättömyyttä villitsi myös kehno elintarviketilanne. Suomen leipäviljaomavaraisuus oli ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä vain noin 40 prosenttia. Tuonti vihollismaasta Saksasta tyrehtyi nopeasti sodan alkaessa. Tuolloin myös Venäjän rautatieliikenne ajautui sekasortoon, ja maan omat suuret väestökeskukset joutuivat kokemaan puutetta ruuasta. Näin tapahtui etenkin valtakunnan pääkaupungissa Pietarissa. Tässä sekamelskassa viljantuonti Venäjältä Suomeen lakkasi kokonaan. Mutta tässäkään ei ollut vielä surkeutta tarpeeksi: huonot ilmat pilasivat kotimaankin viljasadon. (5)

Lisäksi torppareiden ja pientilallisten poikia työllistäneet linnoitustyöt lopahtivat keisarikunnan luhistuessa (6). Samoin kävi sotatarviketilauksille: nekin hiipuivat. Kaikki tällaiset onnettomat tapahtumat vaikuttivat siihen, että Venäjän imperiumiin nojautuneen Suomen suuriruhtinaskunnan taloudellinen selkäranka katkesi, ja yhteiskuntaan syntyi huomattavaa levottomuutta: työtaisteluja, työttömyyttä, puutetta ja nälkää, katkeraa mieltä ja vihanpitoa sekä eri osapuolien järjestyskaarteja. Vasemmiston piirissä virisi voimakas usko, että vallankumous olisi väistämätön asioiden liikuttamiseksi oikeaan suuntaan. (7)

Mielialoja kiihdytti entisestään Venäjän uusi poliittinen mullistus entisten jatkoksi. Bolsevikit tarttuivat vallankahvaan 7. marraskuuta 1917. Tämä jyrkensi näkemyksiä Suomen sosialidemokraattien keskuudessa ja punakaartien sisällä, mikä taas osaltaan joudutti Suomen julistautumista itsenäiseksi. Tässä oli syynä muun ohella sekin, että porvarienemmistöinen eduskunta ja senaatti eivät halunneet jatkaa yhteistyötä Venäjän uusien valtioelinten kanssa. (8) Lakkoliikehdintä huipentui suurlakkoon 14.- 20. marraskuuta, jolloin tapahtui jo 16 poliittista murhaa. Vallankumouksen julistettiin jatkuvan, ja siltä se näyttikin. Sisällissota läheni pitkin harppauksin loppuvuodesta 1917. Avoimen aseellisen välienselvittelyn aloittamiseksi tarvittiin enää muutama lopullinen sysäys.