s. 13.3.1931 Jämsä, k. 15.11.1987 Helsinki

Seurat Jämsän Kisailijat, Jämsänkosken Voimailijat, Jämsänkosken Ilves ja Helsingin Painimiehet; Suomen Painiliiton päävalmentaja 1971 - 1974

"Köpiä" on syystäkin pidetty koko 1950-luvun parhaana suomalaispainijana. Hän oli todellinen uuden sukupolven painijan prototyyppi, voimakas, nopea ja tulinen heittäjä. Köpin valtti painimolskilla oli nopeus, jota mies haki kesäisin juoksukentiltä voittaen siinä sivussa mm. 4 x 100 metrin SM-viestipronssia Jämsänkosken Ilveksen joukkueessa (1957). Hän juoksi 100 m parhaimmillaan 11,1, 110 m aitoja aikaan 17,8 sekä hyppäsi pituutta 678 cm. Painisalien ovien auetessa kesätauon jälkeen syksyllä, oli Köpin peruskunto täyttä rautaa.

Pussilan tilalta tiensä aloittaneen Lehtosen maajoukkueura alkoi Lahdessa 1951, jolloin hän yllättäen selätti silloisen Suomen mestarin Veikko Alasen ja päihitti myös Ruotsin ylpeyden, Lontoon olympialaisten 1948 kultamitalistin Gustav Freijin. Tuon jälkeen Köpi hallitsi kotimaista painia 67 kg:n sarjassa aina vuosikymmenen lopulle asti. Melbournen olympialaisiin Köpi lähti luottaen omaan kuntoonsa, joskin lievästi hermostuneena: tuohon mennessä jämsäläinen oli jäänyt kolmesti MM-tasolla hopealle (Napoli 1953, Karlsruhe 1955 ja Istanbul 1956) ykkössijan livetessä viime hetkillä muualle. Lehtosen lähtiessä Jämsän asemalta kohti olympialaisia muistutti hänen valmentajansa ja vanhimman poikansa kummi Ernest Eklund kisojen kovasta tasosta ja siitä, että tappio saattaisi jälleen kerran olla mahdollinen. Tähän Lehtonen ärtyneesti tokaisi: "Menen hakemaan omani pois...mikään muu ei minua kaada kuin sairaus!"

Melbournessa Köpi sopeutui kivuttomasti outoihin oloihin ja uuteen vuorokausirytmiin. Exhibition Buildingin molskilla hän eteni voitosta voittoon kohdaten viimeisenä vastustajanaan Unkarin Gyula Tóthin itsenäisyyspäivänä 6.12.1956. Jo kätellessään alistuneen ja väsyneen oloista unkarilaista (joka oli jo aiemmin samoissa kisoissa otellut myös vapaapainissa) juuri ennen ottelun alkua, päätti Köpi napata tällä kertaa kultamitalin itselleen. Ja näin juuri kävikin - selätyksellä. Australiasta Jämsään palatessa Lehtosella oli kotikaupungissaan vastassaan tori mustanaan väkeä. Kunnanjohtaja Lauri Alanko otti sankarin vastaan Porilaisten marssin tahtien raikuessa joulukuisessa illassa.

Melbournen menestyksen jälkeen v. 1960 Rooman kisat koettiin pettymyksenä. Köpi paini ratkaisemattoman sittemmin sarjassa kultaa voittaneen Neuvostoliiton Avtandil Korindzen kanssa, mutta jäi vasta viidennelle sijalle. Niinpä hän otti tähtäimeensä Tokion olympialaiset neljä vuotta myöhemmin, joiden koettaessa hän oli 33-vuotias. Köpin paino vaihteli 70 kilon molemmin puolin, ja Olympiakomitean vaatiessa lisänäyttöjä kisoja varten hän joutui useaan otteeseen rajusti laihduttamaan. Olympialaisten alettua Köpi voitti kaksi ensimmäistä vastustajaansa, mutta äkilliset painonpudotukset alkoivat vaatia veroaan. Lenkkeilystä ja saunomisesta huolimatta ylimääräistä nestettä ei enää tahtonut irrota rääkätystä kehosta. Juuri ennen kolmannen ottelun punnitusta jätti uupunut Lehtonen leikin kesken 700 gramman ylipainon vuoksi.

Kotikonnuilleen palattua painijaa kohdeltiin kuin spitaalista: lehdet pitivät miestä epäonnistujana, ystävät karttelivat. Köpiä syytettiin maanpetturiksi ja hän sai jopa tappouhkauksia kotiinsa. Hän muuttikin Helsinkiin ja aloitti Helsingin Painimiesten valmentajana. Heinäkuussa 1971 Köpi siirtyi Suomen Painiliiton päävalmentajaksi, missä tehtävässä hän keskittyi alusta lukien painijoiden peruskunnon kehittämiseen. Harjoituksen pituus ei ollut ratkaiseva vaan laatu, ja tämän saivatkin maamme edustuspainijat leireillä tuntea nahoissaan. Lehtonen toimi päävalmentajana aina vuoteen 1974 saakka, sekä vuodesta 1972 Painiliiton valmennusvaliokunnan jäsenenä. Viimeiset vuotensa Köpi toimi vahtimestarina Helsingissä. Hän menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen 1987.


- 1 olympiakulta (1956 Melbourne kreikkalaisroom. 67 kg)
- 2 MM-hopeaa (Napoli 1953, Karlsruhe 1955)
- 9 Suomen mestaruutta (67 kg sarjassa 1952 - 57, 1960; 70 kg sarjassa 1961 - 62)
- 4 x 100 m SM-pronssia 1957
- valittiin 1956 Suomen toiseksi parhaaksi urheilijaksi
Suomen Leijonan ritarikunnan I luokan ritarimerkki solkineen

Teksti: Mikko Mäkinen
Kuvat: