Edessä olivat katovuodet 1867 - 1868, jolloin nälkä ja kulkutaudit ahdistivat kansaa. Edeltävät vuodet olivat jo olleet niukkasatoisia. Pitäjänmakasiinista oli jouduttu lainaamaan keväisin siemenviljaa, mutta syyshallan vierailtua pelloilla sato jäi pieneksi. Viljalainat jäivät maksamatta ja suurimman hädän hetkellä pitäjänmakasiinien laaritkin olivat miltei tyhjät.

Kun halla taas syksyllä 1867 vei viljasadon, loppui Suomesta leipä. Väki lähti liikkeelle talosta taloon, pitäjästä pitäjään kerjäten syötävää. Taudit levisivät kulkijoiden mukana. Tuhoisin lienee ollut lavantauti.

Kuorevesi oli saman kohtalon alaisena. On arveltu, ettei Kuorevedellä ehkä niinkään olisi kuoltu nälkään, olihan kalaisia järviä, mutta kulkutaudeille ei mahdettu silloisissa oloissa mitään. Myös Huvilan pihamaalle tuli nälkiintyneitä sairaita. Helläsydäminen emäntä ruokki ja hoiti heitä parhaansa mukaan. Kun yksi joukko lähti, oli toinen jo tulossa. Uupunut emäntä sairastui ja perheen suureksi suruksi kuoli.

Oli vuoden 1869 toukokuu ja Ida Sofia Hellén oli vasta 34-vuotias. Juuri sinä vuonna Kuorevedellä menehtyi nälän ja tautien yhteisvaikutuksiin n. 15 % pitäjän 2000 asukkaasta, ja juuri silloin toukokuussa 76 henkeä. Huvilassa tunnettiin kuorevesiläisten ja koko Suomen hätä omakohtaisena. Kanttori Hellén jäi 8 vuotta kestäneen avioliiton jälkeen taas yksin. Lapsista Immi oli 7-vuotias, Onna 6-vuotias ja Maurits 2-vuotias. Perhe saattoi äidin hautaan kirkon seinustalle. Hautausmaa alkoi täyttyä ja pappi Reinius pani renkinsä kuokkimaan Anttilan maasta hankittua Huttisten ahoa uudeksi hautausmaaksi.

Olin pieni vielä
kun lähdit luotani.
Tahtoisin niin mielelläni
muistaa muotosi,
mutta muistini pettää.
Ah, minulla ei ole kuvaasi.