Paikallisten omistamat kesäpaikat olivat varsin vaatimattomia ja kaukana niistä pitsihuviloista, joita rannikkokaupungeissa nähtiin jo 1800-luvun lopulla. Usealla tilalla oli vesistö, joki tai järvi, tilan päärakennuksen välittömässä läheisyydessä. Tavanomaista olikin rakentaa  omaan lähirantaan sauna, pieni kesärakennus tai jopa uimakoppi. Jämsänjokilaakson alueella tyypillisesti onkin rantasauna pienellä kammarilla varustettuna varsinaisen tilan yhteydessä. Kesämökkirakentaminen seudulla alkoi lisääntymään vasta sotien jälkeen, jolloin paikalliset asukkaat kuin kauempaakin tulevat vieraat ostivat seudulta rantatontteja. Viime vuosikymmenten aikana on tullut tyypilliseksi ottaa suvun vanha maatila kesäpaikaksi kun nuoremmat sukupolvet siirtyivät työn perässä kaupunkeihin ja tila jäi jatkajaa vaille.

Jokilaakson rantamilla ei ole nähtävissä mitään yhdenmukaista mökkirakentamisen tapaa, vaan moninaisten puurakennusten kirjo rantasaunoineen koristaa rantojamme. 1980-luvulta lähtien yleistyivät hirsitehtaiden pyöröhirsistä rakennetut kesäasunnot ja ne kattavat suuren osan nykyisestä mökkikannastamme. Nämä suomalaiseen vapaa-ajan asumiseen kuuluvat hirsirakennukset eroavat yhdellä perustavalla tavalla vanhasta hirsirakentamisesta; ennenaikaan kaikki arvokkaimmat rakennukset veistettiin seiniltään suoriksi ja pyöröhirrelle jätettiin vain väliaikaiset tai tuulettavat rakenteet. Aika on siis muuttanut mieltymyksiämme, vaikka uuden mökin nurkkaa koristaakin perinteinen hirsisalvos.