Omakotitalojen lähtökohta ennenkaikkea työläisten asumismuotona on puutarhakaupunki-ajatuksessa, joka lähti liikkeelle Englannista ja saapui Ruotsin kautta Suomeen viime vuosisadan alussa. Puutarhakaupunkiajatukseen liittyi voimakkaita sosiaalisia ja yhteiskunnallisia näkemyksiä ihanteellisesta kaupunki- ja asumisratkaisuista teollistuvan kaupungistuvan yhteiskunnan olojen parantamiseksi. Se tarjosi näkemyksen puutarhan ympäröivästä omakotitalosta, jossa työläisperhe asuisi tervellisenä ja onnellisena omassa kodissaan.

Omakotitaloista ja niiden rakentamisesta säädettiin ensimmäinen laki vuonna 1927, jossa myös määriteltiin omakotitalo ensimmäisen kerran. Omakotitaloksi kutsuttiin yhden- tai kahden perheen taloa, joka oli rakennuttajansa omana asuntona ja johon kuului pieni puutarha. Samalla valtio perusti lakisääteisen omakotitalorahaston (ARAVA-järjestelmä), joka myönsi lainoja korkeintaan 100 neliömetrin kokoiselle asunnolle 30 - 40 % lainaosuudella. Sana omakotitalo esiintyykin vasta 1920-luvulta lähtien, sitä ennen käytettiin vastaavista taloista nimitystä pienasunto, yhdenperheentalo tai pieni asuintalo. Arkkitehti Elias Paalanen laati varhaisimmat maanlaajuisesti levitetyt omakotitalojen tyyppipiirrustukset sosiaalihallituksen toimesta 1920-luvulla. Paalasen suunnittelemia tyyppipiirustuksia julkaistiin kaikkiaan viisitoista ennen vuotta 1925. Ajalle tyypilliset omakotitalot olivat vähintään yhden huoneen ja keittiön kokoisia. Suurimmilla tonteilla oli mahdollisuus myöskin hyötypuutarhan pitoon, mikä toi oman lisänsä työväestön ruokapöytään.