Saunat ovat olleet osa suomalaista rakennuskulttuuria jo esihistorialliselta ajalta lähtien. Saunan perustyyppinä vuosisatojen ajan oli savusauna, pieni hirsinen rakennus, jonka yhdessä nurkassa oli kivistä koottu keko, kiuas. Sisäänpäin lämpiävät savusaunat olivat mitä moninaisempien arkipäiväisten toimien keskus, siellä on kylvetty, synnytetty ja kuivatettu maltaita. Savusaunoissa myös lihan palvaus on ollut tavallista. Lauteet eli parvi rakennettiin saunan peräseinälle alkujaan maltaita varten. Saunassa oli kovaksi pakkautunut, oljilla peitetty maalattia ja pieni räppänä tai luukku seinässä, josta tuli hieman valoa saunaan samalla kun savua poistui samaisesta aukosta. Kiuas oli kasa kivi yhdessä saunan nurkassa.

Saunarakennukset sijoitettiin muusta pihapiiristä kauemmaksi, jotta tulipalovaaralta vältyttäisiin. Myös riihi sijoitettiin varsinaisen pihapiirin ulkopuolelle. Ulospäin lämpiävät saunat korvasivat perinteiset, hitaasti lämmitettävät savusaunat 1900-luvun alussa ja samalla pieneni myös saunojen palovaara. Savusasunoja tiedetään rakennetun Jämsän seuduilla vielä sotiin asti, jonka jälkeen valta-aseman otti ulospäinlämpiävä sauna.

Erilliset pihasaunat ovat nykyään pihapiireissä harvinaisia ja saunatilat ovatkin rakennettu asuinrakennuksen yhteyteen, usein kellaritiloihin tai 1970 -1980-luvuilla tehtyihin vanhojen rakennusten laajennusosaaan eli ns. elintasosiipeen. Rantasaunat ovat säilyneet kesäasuntojen pihapiirissä perintönä menneen ajan saunarakentamiskulttuurista ja uusienkin saunarakennuksien mallit pohjaavat hirsirakentamisen perinteeseen. Myös savusaunoja on jälleen ryhdytty rakentamaan pihapiireihin, puolen vuosisadan tauon jälkeen.