Jääkauden päättymisestä alkaen Päijänteen allas oli ollut pohjois-eteläsuuntainen Itämeren edeltäjien Yoldiameren ja Ancylusjärven lahti. Ancylusjärven jälkeisen Litorinamerivaiheen alussa Päijänne kuroutui Itämeren altaasta järveksi. Sen lasku-uoma syntyi ensin Äänekoskelle noin 6800 eKr. ja hieman myöhemmin lopulta Pihtiputaan ja Kalajoen väliselle vedenjakajalle. Tästä alkoi Päijänteessä veden nousu, koska sen lasku-uoman kohdalla maa kohosi nopeammin kuin järven muissa osissa. Tuolloin oli Päijänteen veden taso Jämsän kohdalla nykyisellä n. 90 m korkeudella. Tänä aikana elettiin jääkauden jälkeisen ajan lämpimintä vaihetta Suomessa. Vuotuinen keskilämpötila oli useita asteita nykyistä korkeampi ja ilmasto-olot sekä kasvillisuus olivat samantapaisia kuin nyt Itämeren etelärannalla.

Jämsän seudulta tunnetaan hajalöytöinä useita kiviesineitä, jotka saattavat ajoittua tähän vaiheeseen. Päijänteen altaan rannoilla sijainneet tämän aikakauden asuinpaikat ovat kuitenkin suureksi osaksi tuhoutuneet, sillä seuraavan vajaan kahden vuosituhannen aikana Päijänteen pinta kohosi niiden yli ja tuhosi asuinpaikkakerrostumat tai peitti ne maakerrosten alle. On kuitenkin ilmeistä, että tämän aikakauden asuinpaikkoja on löydettävissä Jämsänkoskelta ja Kuorevedeltä, sellaisten vesien ääreltä, joihin Päijänteen tulva ei ulottunut.