Vekkulaa voi kutsua todelliseksi "ruukkilaisten valtakunnaksi", sillä sadan vuoden ajan 1800-luvun lopulta aina 1970-luvulle metsätyöt ja erityisesti puutavaran ajo metsästä oli kylän miesten keskeinen ansiolähde.

Tämä näkyy mm. siinä, että karjatalouteen alettiin kylässä kiinnittää huomiota vasta sotien jälkeen ja päästään aina 50-luvulle asti, ennen kuin kylässä käynnistyi maidon lähettäminen meijeriin. Siihen asti vähäinen ylijäämämaito tehtiin kotona voiksi ja myytiin omia teitä, mm. Jämsänkosken markkinoilla. Vekkulassa lehmä olikin sivuroolissa ja hevonen pääroolissa: kun niukkoja rehuvaroja piti "optimoida", sai lehmä olla kevättalvella huonolla rehulla ja tarvittaessa ummessa, kun hevoselle varattiin paras ruoka. Senhän piti jaksaa ruukinajossa, josta otettiin raha.

Metsäajojen aikakausi käynnistyi 1870-luvulla, kun sahateollisuus oli vapautettu rajoituksistaan ja rahan haistavat liikemiehet aloittavat tukin ostamisen ja välittämisen. Jämsän seudulla aktiivinen oli Juokslahden Konkolan talon isännäksi tullut liikemies Severus Halinen, myöhempi Konkola, joka esimerkiksi 1877 osti sahatakseen ja välittääkseen peräti 20 000 tukkia. Konkola perusti ensimmäisen sahansa näihin aikoihin Saakoskelle.

Varhaisen tukkilaiskauden alkuun sijoittuu Vekkulan ehkä erikoisin episodi, kun Juokslahden Huuskon talon isäntä Johannes Huusko otti Konkolalta 1875 urakakseen uittoväylän perkauksen Vekkulasta Juokslahteen. Työssä epäonnistuttiin ja myllyjärvi ryöstäytyi vahinkoa aiheuttaen. Tämän seurauksena Johannes Huusko lopulta joutui niin ankariin korvauksiin, että talo meni vasaran alle ja hänestä tuli oman talonsa torppari Vekkulan Killilään.

Seudun sahat ja vaneri- ja sellutehtaat tarvitsivat Vekkulan miehiä lähes läpi vuoden puun kaatoon ja ajamiseen. Työvuosi alkoi jo heinäkuussa, kun vanerikoivut kaadettiin lehtineen ns. rasiin, jossa ne nopeasti kuivuivat. Sitten vuosi jatkui halon ja massapuun hakkuulla ja koivun kasuulla kunnes maa jäätyi, ja päästiin tehdyn puutavaran ajoon ja ennen kaikkea siihen rahakkaimpaan työhön eli tukin hakkuuseen ja ajamiseen uittoväylien varteen. Kun puut rannassa vielä kolottiin eli kuorittiin ennen uittoa, joka oli yleensä naisten ja poikien puuhaa, riitti kylässä työtä. Pomo saattoi käydä vielä kyselemässä keväällä kulotuksille ja istutuksiin, vaikka piti olla jo omaa peltoa muokkaamassa.

Metsätyö väritti kaikkea, mitä Vekkulassa tehtiin. Pojat jaksoivat vaivoin käydä kansakoulunsa loppuun, kun mieli paloi jo isän mukaan metsätöihin, joihin lähdettiinkin yleensä lopullisesti 15-vuotiaana. Kun eräskin poika pantiin koulusta kotiin, koska pelättiin, että hän levittää sikotautia, oli hän jo iltapäivällä hakkaamassa omaa halko- ja massapinoa.

- Yksissä mäntiin ja laulettiin männessä! Näin muistelee isän kanssa 15-vuotiaana hankintaan lähtemistä Eero Salonen. Työmaalla oli usein koko kylän miesporukka ja apuna tyttöjä ja vaimojakin. Iso lauma synnytti hyvähenkisen kilpailun mm. kuormien koosta ja kokkapuheet sinkoilivat. Oman lisävärinsä työhän toivat ajo-olosuhteet: parin tonnin painoisen kuorman tuominen alas Vekkulan jyrkistä mäistä ei ollut lasten puuhaa. Sisu saattoi mennä kaulaan esim. Pohjanmaan lakeuksilta hankintaan tulleilta miehiltä, vaikka näillä olikin yleensä hyvät hevoset.

- Me oltiin mäkiin totuttu. Kun niitä oli jo pienenä poikana ranunnu suksilla, niin kyllä sieltä täyty tulla alas hevosellakin. Ja pakko oli olla ohjaksissa, ei sitä yksin voinu laittaa tulemaan, Salonen selostaa.

Hevonen piti pintansa metsäajossa 60-luvun loppuun saakka, sillä takavetoisilla pikkutraktoreilla ei metsässä paljoa tehnyt. Alkuvaiheessa maataloustraktorit saavat Vekkulan metsissä vielä työtehtäviä 70- ja 80-luvulla, mutta sitten firmat korvasivat ne kokonaan ulkopuolisten urakoitsijoiden koneparilla, monitoimikoneella ja metsätraktorilla. Tätä on Vekkulan horisontista käsin vaikea ymmärtää: nykyaikainen maataloustraktori hydraulisella kourakuormaimella varustettuna on edullinen ja täysin kilpailukykyinen ajokone - ja kokemusta työskentelystä hankalissa maastoissa tästä kylästä taatusti löytyy: sitä taitaa olla jo geeniperimään varastoituna.