(Kuvissa esiintyvät henkilöt eivät liity Vekkulan vaalean valmistukseen.)

"Paunupuistoon ajoi tankki, Vekkulassa kiehui rankki", rallattivat jämsäläiset abiturientit 50-luvulla. Riimi sai alkunsa, kun lokakuussa 1955 oli kahdessa perättäisessä Koillis-Hämeessä iso uutinen erillisten pontikkatehtaiden löytymisestä Vekkulassa. Toisella tehtaista oli poliisin tullessa rankkia 180 litraa ja valmistakin "Vekkulan vaaleaa" 25 litraa, mutta ei keittäjästä tietoakaan. Tulille oli kuitenkin unohtunut maitopystö, jossa oli paikallisen pikkutilallisen nimi, joka isoin kirjaimin painettiin lehteen.

"Poliisit menivät suoraan tämän asianomaisen maanviljelijän luo, ja talossa olikin emäntä jo kaipaillut, minne maitopystö on kadonnut", lehti ilkamoi.

Nämä tapaukset vahvistivat yleistä kuvaa Vekkulasta pontikkaperänä, jota leimaa jälkeenjääneisyys ja pikkurikollisuus, vaikka kaikissa Jämsän metsäkylissä keitettiin aivan samalla lailla pontikkaa.

Lapset saivat aikoinaan kärsiä tästä leimasta, kun opettajatkin saattoivat lohkoa kirkonkylän hiihtokilpailuissa, että "Vekkulan pontikankeittäjät saapuvat". Tämä leima vaivasi kyläläisiä ennen, mutta ei enää. Nyt kekseliäistä pontikan keittäjistä ollaan jo ylpeitä.

Vekkulan maine pontikkakylänä sai alkunsa 1800-luvun lopussa, kun koko Jämsässä kamppailtiin viina- ja järjestysongelman kanssa: isot hakkuu- ja uittotyömaat imivät irtainta väkeä ja pontikalle riitti kysyntää. Koska kaukainen Vekkulan metsäperä aiheutti paljon työtä, haki kunnalliskokous läänistä ylimääräistä määrärahaa poliisin palkkaamiseen Vekkulaan. Asia meni lopulta 1893 maan hallitukseen, senaattiin, jolloin Vekkulan maine nousi aivan uusiin korkeuksiin. Tämä valvontatehtävä, johon kuului keittäjien lisäksi mm. varkaiden jäljittäminen, taisi olla aika epäkiitollista työtä, sillä toimen haltija vaihtui usein.

Viimeinen vahva pontikkavuosikymmen oli 50-luku, jolloin poliisit ratsasivat ahkerasti tanssilavoja ja kyselevät kauppiailta sokerin ostajien nimiä. Keittäjät haluttiin ajaa kuin ketut luolistaan metsästä pois. Toimintaa rahoitti osin Alko, mutta Jämsän kuntakin innostui lupaamaan 1000 markan vihjepalkkion tehtaan käräyttäjälle. Pontikka-buumia nosti niin kansan huvittelunhalu sodan jälkeen, kuin 50-luvun pitkään heikkona pysynyt työtilanne savotoilla. Leivänjatketta oli jostakin keksittävä.

"Minusta se ei ollu rikos, kun siihen ei liittyny varastamista. Mutta valtion kanssa ei olisi saanut kilipailla alakohoolin myymisessä", kuittaa omat keittämisensä vanhempi Vekkulan tukinajaja ja sivutoiminen keittelijä.

Nyt pontikka-ajasta muistuttavat enää vain metsään jätetyt, poliisin rikkomat tynnyrit. Villi ja vapaa Vekkula elää sentään tarinoissa ja laulunsanoissa. Kalevi Lindqvistin ja Lenni Silvanin tangossa salaperäistä, tulista "Vekkulan vaaleaa" kaihotaan mm. näin:

"Ei jokilaakson yöstä sua aina löytää voi
On synnyiseutus kaukometsä laaja.
Mut siellä missä sulle tuoksuu taikka laulu soi
On ympärilläs tietty joukko taaja."