Jämsän suurpitäjään kuulunut Jämsänkoski oli vuosisatojen ajan laajalti tunnettu hyvistä lohikoskista ja 1500-luvun alusta alkaen myös vesimyllyistä.

Kalastus, myllynrakennus ja myllärinammatti edellyttivät onnistuakseen hyvää ammattitaitoa. Osaaminen kehittyi vuosien kuluessa työtä tehtäessä. Ammattikuntalaitoksen opetuksesta ei tiedetty mitään, mutta polvelta toiselle periytyvä erityisosaaminen oli arvostettua. Mylläri ja kalastaja eivät olleet mestareita sanan varsinaisessa merkityksessä. Usein erikoisosaamiseen perustuva ammattitaito antoi vain osan vuotuisesta tulosta, pääasiassa työskenneltiin maatalouden eri tehtävissä.

Sahateollisuus alkoi 1700-luvulla hakeutua merenrannikon parhailta paikoilta syvemmälle sisämaahan. Erityisesti etsittiin seutuja, jossa vesivoiman lisäksi oli tarjolla vähäisesti hakattuja metsiä ja hyviä uittoreittejä.

Jämsänkosken vesimyllyjen rinnalle perustettiin ensimmäinen vesisaha 1700-luvun lopulla ja toinen 1860-luvun alkaessa. Vesisahojen kautta päästiin 1800-luvun lopulla uuteen kehitysvaiheeseen, jolloin paikkakunnalla nähtiin entistä enemmän muualta tulleita, koulutettuja ammattilaisia selluloosa- ja paperiteollisuutta rakentamassa.

Sellu- ja paperiteollisuuden käynnistyminen nosti Jämsänkosken hiljaisen saha- ja myllykylän teollisuustaajamaksi. Ero emäpitäjään tuli entistä selvemmäksi. Tehtaan torvi tahditti yhdyskunnan elämää, muualta muuttaneet ammattimiehet ja ruotsia puhuva virkailijakunta toivat uusia tuulia syrjäiselle tehdaspaikkakunnalle.