Viljo Hirsjärvi, Jämsä 28.6.1928

Päijänne heittävi laineita santaan syntymäseutumme, armahan maan. Aallot ne kuolevat rantojen santaan hyökäten taas yhä innoissaan. Vuossadat noussut on, laskenut laineet, pois sukupolvet on taivaltaneet. Kuiskien kertovat muistojen mainingit heistä, ken ennen on askartaneet. Täällä on metsät ja niityt ja pellot, täällä on laaksot ja kalliomaat. Täällä ne kalkkavi karjan kellot missä on laitumet, koivikkohaat. Työllä ja vaivalla viljamme nousi hyisistä korvista lainehtimaan. Siintävän järven selkiä sousi es’isät Luojaansa palvelemaan. Välkkyvän virran vierelle nostain kirkkonsa ristin, he huokasi ees: "Auttaos Luoja, sä vaivamme kostain kunnekka päivä on pilvetön, sees."

Iskien kuokkansa hartiavoimin maan kamaraan yhä uudelleen. Näin ahertain täällä töin sekä toimin perkas he maan tämän lapsilleen. Siellä nyt nukkuvat nurmien alla sankarit toimen ja taiston ja työn. Vuoromme meidän on toimessa olla kunnes on rauennut sykkivä syön. Äitien, isien työ se on kallis aina se meit yhä velvoittaa. Emme sen hukkahan sortua sallis se uusia polvia innoittaa. "Anna ah Luoja sun voimasi meille, ain kätes johtava turvaksi tuo, ettemme sortuisi turhuuden teille siihen sun auttava suojasi suo!" Ah, sukupolvesta uudesta uuteen tään kotiseutumme säilyä suo. Ettei se joutuisi onnettomuuteen, eespäin kun rientävi taas ajan vuo.

Kalle Isännäinen, 22.1.1909

Kaiu kannel, elon kannel, kaiu aatetta nuorison. Viihdyttele nuorten mieltä sävelsoinnuilla kohtalon!                 Kaiu kannel, elon kannel, haasta hyvettä sydämen. Siitä nuorten onni riippuu, sitä kuulemme nauttien.

Kuule, kuinka raikkahasti kielet kanteleen nyt soi. Niin sointuvasti ja voimakkaasti se uudet väreet rintaan toi. Se aate siivin meidät kantaa poikki elon myrskysään ja voimat ihanteista antaa. Kun vieris aina sointu tää!

Väinö Nieminen, Jämsän Lehti 30.4. 1947, postuumi

Sun kasvojes eessä olen käynyt mä nuoruuteen, yli viehkeän lapsuusajan, kautta impeni kukkaismajan, kera kaihojen kanteleen. Kotiseutu! Sun kasvojes eessä     surut sieluni kirkastaa. Riemun murutkin siitä löydän, jotka eloni kaunistaa.

Kotiseutu! Sun kasvojes eessä vaikka orpona kuljeksin joka hetki oot ystävä mulla jonka hymy on lohtunain. Kotiseutu! Sun kasvojes eessä jossa kerran sammua saan, silloin kätket sä hellien lapses sinun helmaasi rauhaisaan.

Artturi H. Kiltti

Siell´ on tummien metsien kumoa,     pilvenharmaita vuoria väikkyy; siellä jylhien rantojen lumoa, taivas syvissä vesissä läikkyy. Siell´on honkien ylvästä humua, suviahoilla savujen hiilut; siellä kuusikon hämärän sumua, soilla mustien lampien miilut. Siell´ on kanervakankaitten paloa, kiertää rotkoissa purojen uomat; siellä nevojen laitaa ja saloa, vilu aatokset, aavojen tuomat. Siell´ on rannalla vihanta raivio, peltotilkkuja tähkiä antain; siellä pientare, kivikko vainio, sinikelloja povella kantain.

Siell´ on törmillä kukkivat pihlajat, pihakoivujen hunnuissa kesä; siellä rakennusryhmien harmajat, tuvan päädyssä pääskysen pesä. Siell´ on tyynenä ruuhien valkama, karjan ääniä tanhuan suulla; siellä etäällä kylien kantama, vieno odotus veräjäpuulla. Siell´ on hymyä salojen suviyö, täynnä toivoa käkösen povi; siellä rastaalla ikuinen säveltyö, korven kirkossa avoinna ovi.