Liikenne on historian kulun kannalta keskeisiä voimia. Sivilisaatiot ovat aina olleet riippuvaisia kulkuväylistä. Rauhan aikana ihminen on liikkunut toimeentuloa hakien, puolisoa etsien, ylipäätään ollut yhteydessä toisiin ihmisiin. Keksinnöt ovat levinneet kulkuväyliä pitkin, mutta niin ovat myös sota ja taudit. Suomen kaltaisessa maassa, jossa teiden rakentaminen oli vaikeaa ja etäisyydet pitkiä, talvisten rekikyytien ohella vesireiteillä on ollut ratkaiseva asema.

Kuninkaille rauha on ollut usein sotaa huonompi syy parantaa liikenneoloja. Niinpä Ruotsin armeijan tarpeet sanelivat Suomessa pitkään sen, minne ja millaisia kulkuväyliä rakennettiin. Ennen Ruotsin vallan aikaa ja pitkään sen jälkeenkin tavalliselle ihmiselle talvinen ja rekikyyti  oli paras aika ja tapa liikkua maalla. Keskiajalla Ruotsin kuninkaat säätivät lakeja maanomistajien velvollisuudesta raivata teitä ja rakentaa siltoja. Armeijalle tie oli välttämätön, koska vesireittejä pitkin joukkoja ja kalustoa oli Suomessa vaikea liikuttaa. Tavalliselle ihmiselle vesiteillä oli suurempi merkitys.

Varsinaista tieverkkoa ryhdyttiin rakentamaan vasta 1600-luvulla, kun Ruotsi rakensi suurvalta-asemaansa sotimalla ympäri Eurooppaa. Armeijan kokoamista ja liikuttamista piti nopeuttaa. Niinpä kinttupolkuja ryhdyttiin leventämään sopiviksi kärryille, jotta armeijan kuormasto pystyisi niillä kulkemaan. Samalla tiestä hyötyivät myös siviilit ja salakuljettajat. Kuitenkin vasta  vähitellen1700-luvulla siviilinäkökohdat alkoivat tulla sotilaallisten rinnalle. Olihan Päijänteen ensimmäinen höyrylaivakin vuodelta 1856 sekin sotilashankinta. (kuvassa ns. Laukaantie, suurenna kuva ja tutki tiestöä tarkemmin.)