1600-luvulla suutarin ja nahkurin (karvuri) työt eriytyivät omiksi ammateikseen. Samaan aikaan syntyi suutarien ammattikuntalaitos. Suutarit olivat räätälien ohella 1800-luvulla Suomen yleisimmät käsityöammatit.

Kiertävä suutari saattoi asettua taloon kenkiä tekemään pariksi viikoksi. Työ tehtiin päiväpalkalla, minkä lisäksi tarjottiin ruoka ja ylläpito. Kovasta nahkasta tehtiin kengät aikuisille ja pehmeä nahka käytettiin lasten kenkiin ja hevosten valjaisiin.

Ompelukoneet yleistyivät 1910-luvulla ja ensimmäiset
suutarinkoneet tulivat pääkaupunkiseudun suutarin-
liikkeisiin 1920-luvulla. Vielä 1920-luvulla suutarit
valmistivat uusia kenkiä, mutta vähitellen alkoi kenkien korjaaminen lisääntyä.

Juokslahdelta muistetaan Lahtisten suutarisuku, Heikki Lyytinen, Onni Kalliomaa, Aleks Ilmonen ja Musta Juonas.

Suutarien lisäksi muiden kotiteollisuustöiden ryhmään kuuluu vielä muitakin arvokkaita ja taitavuutta vaativia työaloja, kuten saviastioiden valmistus, kirjansidonta, kalastusvälineiden valmistus, sarvi- ja luutyöt sekä yhä
jämsäläisessä katukuvassa näkyvä  kivityömiesten (kivenhakkaajien) Kivipankkiin, Vitikkalan kivinavettaan sekä kellarien seiniin ja moniin kivijalkohin tekemä työ.