Kansanomaisen työvuoden jaksossa heinänteolla oli merkityksellinen asema, koska luonnonvaraisen heinän kasvun ja keruun onnistumisesta riippui seuraavan talvikauden karjanelanto. Se oli nykyaikaisessa merkityksessä ryhmätyötä, joka vaati ikään ja sukupuoleen katsomatta kaikkien perheenjäsenten osanottoa.

Heinänteon esivalmistelussa oli juhlan tuntua. Naiset tekivät eväiksi sopivat ruoat ja juomakaljan. Miehet varttoivat ja teroittivat viikatteet ja korjasivat naisten haravat. Sunnuntaina käytiin etäisistäkin taloista kirkossa heinäripillä. Jo aikaisin aamulla eväät pakattiin kontteihin ja kaadettiin juomat kantoastioihin. Miehet pukeutuivat puhtaaseen aivinapaitaan ja hurstihousuihin. Naisilla oli yllään tavallisesti valkoinen huivi, paita ja hame.


Heinänteon aloituspäivä oli tarkkaan määrätty. Jämsän seudulla perinteinen aloituspäivä oli Hermannin päivä (12.7.), josta sanonta "Hermannilta heinään".

Heinänteko kesti viikkoja, ja työpäivä oli pitkä. Niittäminen oli aloitettava jo aamukasteen aikaan, jolloin viikatekin oli pystyvimmillään. Niittäminen oli riuskaa miestyötä, mutta usein nähtiin naisihmisenkin niittävän rivissä miesten rivissä samaan tahtiin. Niittäjät etenivät porrastetussa rintamassa, paras niittäjä etumiehenä.

Niittoa jatkettiin yhtäjaksoisesti suurukselle asti, jonka jälkeen pidettiin ruokalepo.
Tämän jälkeen työ jatkui poutapäivänä auringonlaskuun asti. Niiton jäljeltä maassa oleva tai muuten kuivumaan levitetty heinä "pöyhittiin" haravalla, jotta kuivuminen edistyisi. Seuraavana päivänä heinät kerättiin kasoihin, mitkä sitten takkavitsalla ja hevosvoimin koottiin latoon tai pitkille haasioille säilytykseen.


Niittokone alkoi yleistyä maassamme 1900-luvun vaihteessa. Niittokoneen käyttö tuli mahdolliseksi, kun luonnonheinästä siirryttiin kylvöheinään. Kylvöheinän yleistyminen ja heinänteon vähittäinen koneistuminen lyhensi heinäajan kolmannekseen entisestä.