Tuleentunut vilja leikattiin vielä taannoin sirpillä. Rukiin odotettiin valmistuvan heinäkuun lopulla Jaakon päivän (25.7.) tienoilla, kun sääkalenterin mukaan "Jaakko oli viskannut kylmän kiven kaivoon" ja illat alkoivat pidetä. "Ei tähkätöntä Jussia eikä jyvätöntä Jaakkoa", sanottiin Jämsässä. Rukiin jälkeen seurasi ohran ja vehnänleikkuu ja viimeisenä tuleentui kaura.

Sirppi ja viljapellolla ahertava nainen kuuluivat yhteen esihistoriallisista ajoista lähtien. Ruis leikattiin useimmiten talkoovoimin. Sirpillä leikattaessa koottiin vasempaan käteen pivontäysi olkia, jotka katkaistiin yhdellä nykäyksellä. Tottunut leikkaaja kykeni yhteen erään kokoamaan puolen lyhteen suuruisen "kourauksen". Parhaat leikkaajat etenivät sarkoja rintamassa edustansa leveyden leikaten ja nostaen sitoman sirpin avulla takana tulevan sidottavaksi. Valmis lyhde eli sitoma sidottiin varsikin ruista leikattaessa omilla oljillaan.

Lyhteiksi eli sitomiksi sidottu elo kuivatettiin kuhilaissa. Ennen kuhiloinnin aloittamista sitoimet saivat hiukan kuivahtaa, ei kuitenkaan leikkuupäivän iltapuolta pitempään. Ruissitoimet nostettiin Jämsässä ns. kaverille kuivumaan. Tämä tarkoitti sitä, että yhteen kuhilaaseen tulevat sitoimet ladottiin toistensa nojaan ristikkäin, jolloin niiden tähkäpuoli jäi tuulessa ilmaantumaan.

Kuhilaiden tekotapa ja niihin pantavien sitoimien määrä vaihtelivat eri paikkakunnilla. Jämsässä yhteen kuhilaaseen tuli 15 sitointa. Kuhilaan hattusitoimet pantiin ristiin ja tyvet kirkolle päin, että Jumala ja seurakunnan pappi antaisivat viljalle siunauksensa.

Myöhempää 1900-luvun alkupuoliskon elonleikkuun koneellista kehitystä edusti itseluovuttava leikkuukone, jossa on leikkuulaitteen lisäksi luovutuslaite, joka kokosi elot automaattisesti, kunnes niitä oli lyhteeseen tarvittava määrä