Lampaat kerittiin tavallisesti kolmesti vuodessa. Jokainen kerintä antoi laadullisesti eriarvoista villaa. Parasta loimivillaa saatiin syksyllä Laurinpäivän (10.8.) tienoilla, kun lampaat olivat olleet kesän laitumella hyvässä ruoassa. Keritsemisen jälkeen villat kuohkeutettiin karstoilla, jonka jälkeen ne olivat valmiita kehrättäviksi.

Yksinkertaisin vuosisatainen menetelmä oli kehrätä kuiduista lankaa värttinällä. Kehrätessä värttinä pantiin oikean käden etusormilla pyörimään, samalla kun vasemmalla kädellä nyhdettiin kehruuainesta rullaksi kääritystä kuontalosta, joka sidottiin kehräpuuhun.

Värttinää kehittyneempi kehruuväline oli rukki, jolla kehrääminen oli helpompaa ja joutuisampaa, sillä rukin mekanismilla valmis lanka kiertyi saman tien rullaan. Rukkeja oli kolmenlaisia: pystyrukki, vinorukki ja pitkärukki, joista vinorukki oli Jämsän seudulla yleisin. Rukilla kehrättäessä kuontalo kiedottiin yksinkertaiseen harkkiin tai rukinlapaan, jota varten rukissa oli sen penkkiin kiinnitettävä polvellinen käsivarsi. Valmis lanka kertyi rukin rullaan. Kehrätty lanka kelattiin vyyhdelle vyyhdinpuuhun.

Kehrääminen oli naisten puhdetyötä, johon oli aikaa lähinnä aamulla ja illalla. Tasaisella surinallaan rukki elävöitti tuvan henkeä.

Kehruutaitoa pidettiin hyvän palvelustytön mittana. Kelvollisena pidetty piika kehräsi syksystä Martinpäivään (10.11.) vähintään rullan lankaa. Palkollislaissa oli jopa kohta, jonka mukaan kehruutaidotonta tyttöä ei saanut kuuluttaa avioliittoon.