Suutarin saapuminen taloon oli merkkitapaus. Tapana oli, että ensin valmistettiin kengät isännälle ja emännälle, sitten palveluväelle ja viimeksi lapsille ja vanhuksille. Suutari saattoi siten viipyä samassa talossa kaksikin viikkoa.

Useimmiten suutari joko vietiin tai haettiin hevosella. Suutarit olivat talossa päiväpalkalla ja talon ruuassa ja ylläpidossa. Varakkaammissa paikoissa ruoka annettiin erikseen eikä toisten palkollisten kanssa. Saattoipa ylläpitoon kuulua ryyppäjäisetkin töiden valmistuttua.

Työt aloitettiin mittojen otolla. Suutarin työpöytää sanottiin suutarintiskiksi. Jokaiselle tavaralle oli oma paikkansa eikä oppineelta suutarilta hukkaliikkeitä tullut. Suutarin istuin oli rumppu. Polvihihna, jolla kenkä kiinnitettiin paikoilleen polven päälle, oli tärkeä työväline.

Suutarit tekivät monenlaisia kenkiä. Lapikkaat olivat useimmiten suipponokkaisia ja heillä oli lesteissä myös lasten kokoja. Rasvanahkasaappaat olivat miesten työsaappaita. Pyhäsaappaat olivat jatsarit, jotka tehtiin boksinahasta. Ruojukenkiä ja lipokkaitakin valmistettiin, ja olipa Tihilässä suutarin tekemät piikkaritkin.

Nahkahuopalapikkaita sanottiin simmareiksi, myöhemmin tehtiin myös monoja. Sota-aikana kumiterien varsittaminen oli yleistä, varsinkin miehille, mutta myös naisille varsitettiin kumiteriä navettatöitä varten. Hevosvaljaitten teko ja korjaus olivat yksi osa suutarin työtä.