Vekkulan ennuste ei ollut hyvä, mutta silti kohtuullisen hyvältä näyttää. Pientilallisten kylien piti kuolla maatalouden muutoksen mukana, mutta Vekkula on selvinnyt. Reilu 40 taloutta on asuttuna eikä suurta muuttoliikettä ole juuri nyt näkyvissäkään.

Vekkulasta ei enää suunnata aamuhämärissä ruukinraiteille puuta ajamaan, vaan paperikoneita, pituusleikkuria, superkalanteria, siistaamoa hoitamaan. Suurin osa kylän työikäisistä miehistä ja joku nainenkin starttaa aamuhämärissä Jämsänjokilaakson tai Mäntän paperitehtaisiin.

Ehkä Vekkulan pelasti juuri se, että torpista ja pikkutiloilta on pitänyt aina lähteä etsimään jotain lisätienistiä. Valmius tähän on ollut aina eikä "tuleen ole jääty makaamaan".

Mutta kylä elää myös siksi, että sinne näyttää olevan palaajia. Esimerkiksi Järvenpään uuni ei kylmennyt, kun talon Vuokko-tytär päätti palata äidin kuoleman jälkeen kotitorppaa asumaan. Nyt hän tekee kahdeksan päivän työvuoron laivalla tarjoilijana ja ajaa sen jälkeen kotikylään. Osakkeesta Helsingin seudulla oli lopulta helppo luopua, kun se oli ollut muutenkin vain vaatteiden vaihtopaikka ja "elämä" oli Vekkulassa.

Kylä elää myös siksi, että se on kiinnostunut viime vuosina juuristaan, jopa hyvinkin konkreettisesti. Vuokon naapuri kaivaa kotijärvensä rantamilla sijainneen Touhulan torpan jäännöksiä esiin ja tutkii kirkonkirjoja, jotta selviäisi, kuka paikkaa asui ennen kuin se yllättäen menetti 20 - 30-luvulla asukkaansa eikä uusia tullut. Kuolivatko torpparin pojat kapinassa 1918 ja vanha pari lähti paikasta pois, kuten muistellaan? Mutta keitä he olivat? Ei kenenkään tarina saa hävitä lopullisesti.

Torpparin ja pienviljelijän tarina on komea kertomus kovasta työstä ja sopeutumisesta lukuisten käytännöllisten taitojen varassa koko ajan muuttuvaan maailmaan. - Vekkulasta on tullut hyviä miehiä paperitehtaalle, miettii kylästä lähtenyt UPM:n  suunnittelupäällikkökin.

Näistä kaikista selviytymisen tarinoista ollaan kylässä ylpeitä, syystä.