Autojen ensisijainen funktio oli aluksi täydentää muun liikenteen jättämiä aukkoja. Jämsän seudulle maantiet olivat erityisen tärkeitä, koska rautatie valmistui vasta 1950-luvun alkuun. Jämsän onni oli että Keski-Suomen neljästä valtatiestä kaksi kohtasi Jämsässä: Helsingistä pohjoiseen kulkeva 4-tie sekä Turusta Tampereen kautta kulkeva 9-tie. Juhlallisesta valtatieluokituksesta huolimatta nämä tiet muistuttivat kelirikon aikana enemmän valtaojia. Ennen kuin Jämsän ja Kuhmoisten tien oikaisu valmistui v.1957, pätkää nimitettiin mutkien ja mäkien vuoksi muun muassa "Via Dolorosaksi". Tämä "kärsimysten tie" oli surullisen kuuluisa kolareistaan.
Muilla tieosuuksilla tilanne ei ollut sen parempi.

Vielä ennen sotaa näytti vielä siltä, että maantieliikenne saattaisi syrjäyttää vesi- ja rautatieliikenteen. Sota kuitenkin katkaisi kehityksen, osittain polttoainepulan vuoksi. Autoliikenne kuitenkin alkoi kehittyä uudelleen 1950-luvun alussa, kun myös teiden kuntoon alettiin kiinnittää huomiota. Kymmenessä vuodessa autojen määrä Suomessa seitsenkertaistui lähes 200 000 autoon. Myös raskaan liikenteen valtava kasvu osuu sotien jälkeiseen aikaan. Erityisesti Keski-Suomessa, jossa uudet rautatiet olivat vielä rakenteilla, kuorma-autot ja rekat pystyivät kuljettamaan jälleenrakentamiseen tarvittavaa tavaraa tehokkaasti haja-asutusalueille.

Maantieliikenteen kasvu sotien jälkeen näkyi jokilaaksossakin. Yksin Jämsänkosken Liikenne Oy:llä oli v. 1950 ajossa kymmenen linja-autoa, joista kuusi oli hankittu sotien jälkeen. Samana vuonna yhtiö lupasi hankkia lisääkin kalustoa pikapuoliin, mikä kuvaa hyvin reittiliikenteen uutta kasvua alueella. Keskeiset reitit kulkivat tuolloin Vilppulaan, Petäjävedelle, Keuruulle ja Jyväskylään. Rahtilinjoilla kulkevia kuorma-autoja oli niitäkin useita. Onnettomuudet olivat kuitenkin syksystä kevääseen yleisiä. Esimerkiksi marraskuussa 1957 ajoi linja-auto Juokslahden sillalta veteen kelin käytyä yllättäen jäiseksi. Erittäin vakavilta onnettomuuksilta kuitenkin vältyttiin.