This article is not available in English. Please select another language from the navigation bar at the top.
Kalastuksesta ja venemestareista

Veneidentekoa varten kylässä piti olla venemestari. Hän etsi tiukkasyisen mäntypuun kuivalta kankaalta. Tiukkasyisessä puussa ei ollut lylyä, syyt olivat puussa suorassa. Venelaudat sahattiin lankkusahassa ohueksi. Kokkapuu valittiin luonnon muovailemasta puusta, mikä veistettiin sopivaan muotoon. Peräpuu valittiin eri puusta. Poikkiruoteet tehtiin katajasta tai kuusenoksasta. Seppä takoi veneeseen hankaimet sekä niiden vastakappaleet airoihin. Vene tervattiin valmiina. Jotkut venemestarit käyttivät veneen kyllästämiseen tervan tärpättiä eli tervankusta, jonka jälkeen vene vielä tervattiin. Keväisin vene tervattiin uudelleen ja se varmisti veneen säilymisen käyttökunnossa pitkään. Nuottaveneessä oli 3 - 4 airoparia. Veneessä oli myös vinssi, jolla nuotan saalis kerättiin talteen veneen perään. nuotta vedettiin tuohiköydellä, koska se ei vettynyt ja oli lujaa kosteanakin.

Sammallahden isäntien nuottakunta käsitti neljä taloa: Rantalan, Myllymäen, Mäkelän ja Karisalmen. Nuottakunnan isännät lähtivät syksyisin nuotan vetoon, jolloin saatiin parhaimmat saaliit. Sammallahden isäntien nuottavene on sijoitettu Maamiehen museoon, näin kookkaita ja hyvin säilyneitä nuottaveneitä on säilynyt vähän.

Tuulastuksesta

Tuulastus on hyvin vanha kalastuksen muoto. Tuulastukseen lähdettiin syyskesällä iltojen pimentyessä. Tuulastusveneen perään laitettiin tervaksia, joskus tuohikimppu. Kimppu sytytettiin ja valojuova houkutteli kaloja, pääasiassa haukia lähelle. Saalistusvälineenä oli varrellinen atrain, jonka teräviin piikkeihin kala jäi kiinni. Atraimen käyttö vaati nopeutta sillä hauki, joka oli yleinen saaliskala, oli hyvin nopealiikkeinen.

Erilaisia pyyntivälineitä

Tutumpia kalastusvälineitä olivat verkot, merta sekä uistimet. Verkot kudottiin kotikonstein puikkarilla, verkkojen kutominen ja paikkaaminen oli useimmiten vanhempien isäntien töitä. Verkonpainot tehtiin tuohesta, missä oli kivi sisällä.

Pitkäsiima oli kalastusväline, joka sijoitettiin omaan laatikkoon, syöttinä oli kala, useimmiten ruutana, jonka  isompi kala nappasi. Pitkäsiimalaatikoita oli erilaisia, siimat säilytettiin laatikon sisällä ja koukut kiinnitettiin merkittyihin paikkoihin laatikon reunalle.
Jousella toimivassa iskukoukussa kala oli täkynä ja koukku iski kalaan kiinni. Saaliina oli haukia, joskus kuhia.

Entisajan kalastajat ja isännät olivat taitavia tekemään kalastusvälineensä itse ja  suunnittelivat usein myös omia "patenttejaan". Maamiehen Museossa on Reino Lahtisen suunnittelema pitkäsiimakotelo nahkaremmeillä kiinnitettynä.

Metsästyksestä

Sepät takoivat jykeviä ja painavia karhunrautoja, joita käytettiin tällä alueella 1800-luvulla. Kärpän ja ketunraudat olivat pienempiä ja niihin eläin jäi kiinni takajalastaan. Kettuja metsästettiin myöhemmin loukuilla. Loukkuihin kiinnitettiin lastat ja niihin laitettiin syötti. Loukut tarkastettiin kahden tai kolmen päivän välein. Metsästäjä nylki saaliista nahan ja kiinnitti sen nahkalautoihin. Tästä on museossa näytteenä ketun ja piisamin laudat.

Sammallahdella liikkui metsällä "Kettu-Kasperi", joka tuli tunnetuksi etevänä ketunpyytäjänä. Ketunmetsästys oli hänen pääasiallinen elantonsa. Pyydettyään hän nahoitti ja kuivasi ketunnahat ja kävi niitä myymässä toreilla ja markkinoilla. Hän eli kiertelevää elämää ja loukkuja hänellä oli eri kyläkunnilla. Hän liikkui päivittäin pyyntiretkillään. Ketunpyyntitavat muuttuivat ja viime vuosinaan "Kettu-Kasperi" pyyti kettuja lippusiimalla. Kettua juoksutettiin siiman kierroksessa, siima kiristyi ja kettu jäi lopulta siimaan kiinni.

Helu-Hänninen

Olipa niitä siihen aikaan Sammallahdellakin kaikenlaisia kiertäviä kulkureita. Yksi erikoisempia, joka jäi mieleen oli "Helu-Hänninen". Hänninen ajeli talvisin erikoisella pukkireellä ja kilinä ja kolina kuului jo kaukaa. Hän ajeli hevosellaan Sammallahden taloihin ja asettui talon ylöspitoon useammaksi viikoksi kerrallaan. Isännäiseen Hänninen asettui usein uuden vuoden pyhiksi. Erikoinen hahmo ihmetytti nuoria poikia ja joskus kiusoteltiin ja tehtiin pieniä kujeita.

Iltaisin Hänninen soitteli "turpajyrää", keksi muitakin kepposia, mutta aikuisista hän oli hieman löyhäpäinen. Siihen aikaan erikoisilla kulkijoilla oli oma paikkansa yhteisössä, yösija talon tuvan penkillä ja paikka talon ruokapöydässä.

Kerran pojat aikoivat tehdä Hänniselle kepposen, kun huomasivat pukkireessä suurisarvisen, haisevan pukin. Pojille tuli mieleen valjastaa vesikelkan eteen. Aikansa siinä temppuilivat ja touhuilivat, mutta eihän hommasta mitään tullut, päitset ja hihnat menivät sikin sokin ja pukki sohi sarvillaan. Poikien oli lopulta luovuttava. Helu-Hänninen katseli pokien touhua ja nauroi partaansa. Kun loppiainenkin oli ohi ja pitkä selkäviikot alkoivat, Hänninen korjasi pukkinsa rekeen ja kolisteli hevoskyydillään seuraavaan taloon.

Kananhoidosta

Sodan aikana asuimme Jaalassa vaimoni kotitilalla. Olin saanut osuuteni kotitalosta, Riuttalan pikkutilan, entisen torpan Päijänteen rannalta. Torpan pinta-ala oli 12 ha, mistä viljeltyä kolme hehtaaria. Sitten kun Karjalan evakoita alettiin asuttamaan tänne Sisä-Suomeen oli vaarana, että tämä tila olisi otettu asutuskäyttöön lähes ilmaiseksi, koska emme asuneet tilalla. Siksi teimme päätöksen muuttaa tänne Jämsään Sammallahteen, asetuimme asumaan kotitilalleni Isännäiseen. Viljelimme ja hoidimme tätä Riuttalan tilaa.

Katselin talon pihassa ja huomasin, että siellähän on tyhjänä ihan hyvä kanala ja kanamunilla on aina kysyntää. Ajelin tänne Seppolaan ja menin "Muna-Mäkisen" puheille, joka oli tunnettu kanalanpitäjä. Ostin kuorma-autolastillisen kanoja ja muita tarvikkeita häneltä sopivaan hintaan. Kanat olivat nuoria, puhtaan valkoisia rodultaan valkeaa Leghornia. Kanoja seuratessa kotkotuksesta ja liikehdinnästä voi päätellä, että kana hyppää pesäänsä ja alkaa rauhallisen munintansa.

Kanat menestyivät hyvin, Leghorn-rotu on ahkera munija, mutta huono hautomaan ja siksi tarvittiin hautomakonetta. Hankin tämän ihmelaitteen Vanhan Maahin tilalta. Hautomakonetta lämmitti öljytäytteinen lamppu ja lämpötila piti säätää tasaiseksi. Tuoreet munat ladottiin koneen ritilöihin, munat käännettiin huolellisesti aamuin illoin. Haudonta kesti 21 päivää, minkä jälkeen munat alkoivat poksahdella ja kuoriutua ja huoneen lattialla alkoi olla kymmeniä piipittäviä kullankeltaisia untuvikkoja.

Sattuipa kerran Sammallahdella asuessamme talvisena päivänä, kun hautomakone oli makuuhuoneessamme, että heräsimme sankkaan savuun. Vapaata hengitystilaa ei ollut kuin juuri nenän kohdalla. Kaikki huoneen kalusto oli painavan noen peitossa. Pääsimme äkkiä vapaaseen ulkoilmaan, mutta tilanteessa oli vaaransa. Öljylamppu oli jotenkin mennyt tukkoon ja lamppu alkanut savuttaa. Ei auttanut lopulta kuin polkupyörän pumpulla puhaltaa noki pois kaikista huonekaluista, koska pyyhkimällä se ei olisi lähtenyt. Mutta näistä savutetuista munista tuli lopulta ihka oikeita tipusia, jotka munivat aikanaan hyvin.

Lopulta kävi niin, että viisi vuotta Sammallahdella asuttuamme päätimme muuttaa Seppolaan 1950-luvun alkuvuosina. Alkoi uusi työsarka autokouluyrittäjänä ja oman talon rakentaminen. Keräsin taas kanat kuorma-auton lavalle, ajelin Seppolaan ja "Muna-Mäkinen" osti samat kanat takaisin. Hän sadatteli itsekseen, kun mukana oli yksi vanha kana, yli viiden vuoden ikäinen, vaikka uusia kanoja oli haudottu säännöllisesti.

Tänne Maamiehen Museoon oli mahdollista saada hautomakone tämän vuoden elokuussa, kun Kottilan kartanosta haluttiin luovuttaa joitakin tarpeettomaksi jääneitä tarvikkeita. Tilanomistaja maanviljelijä Sulo Konkola oli aikaansa seuraava 1920-luvulla, jolloin hän hankki Jämsän Maanviljelyskaupasta englantilaisvalmisteisen Ghevum Incubator -merkkisen hautomakoneen. Kone on vieläkin hyväkuntoinen, mahongista valmistettu kaappi, jossa on ritilälaatikot haudottaville munille. Tämäkin kone on toiminut lamppuöljyllä ja öljylamppu on asetettu telineeseensä. Koneen tarkkoja käyttöohjeita seuraamalla saatiin kolmessa viikossa untuvikkoja ja tilan kanakanta pääsi uusiutumaan.

Sähköt Sammallahdelle

Sodan jälkeen tuli säännöstelyaika, kaikesta tarvikkeista oli pula ja elintarvikkeet olivat kortilla. Kotitalooni Isännäiseen Pataniemelle piti saada sähköt, mutta kuparia ei ollut saatavissa missään. "Muna-Mäkisellä" oli tietoa, että Helsingissä oli saatavissa tiskin alta mustan pörssin hintaan kuparijohtoa.

Kerättiin sopiva summa rahaa 4000 silloista markkaa ja kolmeen mieheen lähdettiin ajelemaan Helsinkiä kohden. Muna-Mäkinen oli ottanut yhteyttä silloiseen kansanedustaja Valfrid Eskolaan, joka piti tuntea kuparikauppiaat. Helsingissä Mäkinen luovutti rahat Eskolalle. Eskola oli luovuttanut rahat kuparinmyyjälle etumaksuksi, mutta kuparijohtoa ei alkanut kuulua. Mäkinen oli keksinyt oman juonensa, tiesi missä kuparinvälittäjä oli menossa ja meni tämän perässä Turkuun. Siellä ovelalla konstilla Mäkinen sai koko rahan 4000 markkaa itselleen. Ovelana miehenä hän jatkoi matkaansa ja pakeni rahoineen Venäjälle, koska hän oli ollut siellä sodan aikana vankina ja osasi kieltä. Kuparinhakumiehet joutuivat tulemaan tyhjin toimin takaisin, ei ollut lankaa, ei johtoa eikä myöskään rahoja eikä sähköjä.

Parin vuoden jälkeen Mäkinen joutui tulemaan Venäjältä takaisin ja joutui täällä Jämsässä käräjille, missä häntä oli odottamassa pitkä lista eri rötöksistä. Myös tämä kuparijuttu oli listalla. Ensin Mäkinen kielsi ettei ole kuullutkaan tällaisista kuparirahoista. Mutta kun Lankisen Vilho oli todistajana ja ylikonstaapeli Luopa esitti kuitin maksusta, ei hän voinut kuin myöntää rötöksensä. Mäkinen joutui muutamaksi vuodeksi linnaan, mutta korvauksia häneltä ei saatu.