Vielä 1800-luvun alkupuolella Kuorevedellä harjoitettiin yleisesti kaksivuoroviljelyä, jossa toinen puoli pelloista oli aina kesannolla. Se oli välttämätöntä, sillä peltojen muokkaus ja lannoitus oli heikkoa.

Yleistyvässä kolmivuoroviljelyssä yritettiin kesannolle jäävän pellon osuutta pienentää jakamalla pellot kolmeen osaan. Ensimmäiselle lohkolle kylvettiin syysviljaa, toiselle kevätviljaa ja kolmas jätettiin kesannoksi. Tämä köyhdytti kuitenkin maaperää, sillä karjanlantaa ei ollut riittävästi lannoikkeeksi. Karjaa laidunnettiin metsissä ja niiden heinä kerättiin vielä tuohon aikaan heikkotuottoisilta niityiltä.

Katovuosia tuli usein. Sitä kuvastaa Kuoreveden kappalaisen Johan Adolf Lindstömin vuonna 1862 kokoamat tiedot pitäjän vuodentulosta 1750 - 1770-luvuilta.

1753: Vuodentulo rukiista kutakuinkin "siunattu", mutta ohrasato oli hyvin heikkoa sateitten johdosta kylvöaikana ja sitä seuranneen kuivuuden takia.
1754: Vuoden kasvullisuus koko lailla heikkoa, erittäinkin rukiin sekä pelloissa että kaskissa.
1761: Katovuosi, mutta pellavasato kuitenkin hyvä. Herneitä ja nauriita on saatu syötäviksi.
1762: Rukiintulo kohtalainen, mutta kaiken kesäviljan vei halla.
1766: Heikko vuodentulo kaikesta.

Kaskeaminen oli Kuorevedellä yleistä vielä 1700-luvulla ja sitä harjoitettiin aina 1880-luvulle saakka. Siitä on säilynyt J. A. Lindströmin tallentama kuvaus Längelmäen kirkkoherran Johan Odeniuksen kirjoituksesta vuodelta 1753: "Kuorehvedellä eivät asukkaat voi elättää itseään yksinomaan pellosta, sillä täällä on liian vähän peltoa, mutta metsää se sijaan sitä enemmän, joten voidaan hakata suuria kaskia."

Kaskeaminen ei liittynyt pelkästään rukiin, ohran tai nauriin tuotantoon. Kaski muuttui myöhemmin heinää kasvavaksi ahoksi, josta voitiin raivata niittyä tai peltoa. Ilmeisesti tämä piti osaltaan yllä kaskeamiskulttuuria.