Maanomistus oli yhteisomistusta 1700-luvun lopulle asti. Metsämaa kuului yhden tai useamman kylän muodostamalle jakokunnalle. Samoin kylävainiot ja isot niityt kuuluivat yhteisesti koko kylälle, tosin yksityisten talojen käyttöön annettuihin sarkoihin jaettuna.

Yhteisomistus johti siihen, että lähimetsät hupenivat huomattavasti jo 1600-luvulla. Metsät joutuivat huonoon kuntoon, kun ruokamulta poltettiin pois viljelykelpoisilta seuduilta.

Peltoviljelyssä viljelyjärjestys oli sarkajaon takia yhteinen: sarat oli pidettävä samanaikaisesti kasvamassa ja kesannolla, ne oli kynnettävä, kylvettävä ja korjattava yhtä aikaa.

Isojaon myötä sarkajako ja vainiopakko jäivät historiaan. Metsät jaettiin talojen kesken ja kunkin talon hajalliset pelto- ja niittysarat pyrittiin järjestämään tilusvaihtojen avulla isoihin yhtenäisiin lohkoihin. Isojaon myötä talonpoika pystyi itsenäisemmin hallitsemaan peltojaan, mikä edesauttoi maanviljelyn kehittymistä.

Asetus isonjaon toimeenpanemisesta annettiin vuonna 1757. Haaviston ja Vierelän jakokunnissa alueiden mittaus ja kartoitus suoritettiin vuonna 1791. Isojaossa jäi jakamatta Kankarisveden pikkusaaria, jotka kuuluvat edelleen Tervalan lohkokunnan yhteisille vesialueille. Myös Vihatinsalon omistus on epäselvä.